Pelastakaa Suomen Kuvalehdet!

Sarjassamme mitä vanha talo kätkee sisäänsä. Tällä kertaa tarkasteluvuorossa herran Heikkilän isän ja ilmeisesti myös isänisän, eli talon alkuperäisasukkaiden, kokoelmat Suomen Kuvalehteä. Vanhin vuosikerta taisi olla vuodelta 1926 ja vanhin yksittäiskappale 1940-luvulta. Tarina ei kerro, mistä asti lehteä on tilattu, mutta lehtikasoja katsoessa tuntuu ettei yhtä ainoaa ole pois heitetty. Koska niitähän voi vielä tarvita.

Lehti poikineen.

Kyllähän se on ihan siistiä että voi sitten niidenkin kautta palata vuosikymmeniä ajassa taaksepäin. Saattaahan niillä olla jonkin näköistä historiallista arvoakin kohta. Asioita on ihan kiva säilyttää ja vaaliakin tässä kulutushysteerisessä kertakäyttömaailmassa. Mutta. Kuka niitä tulee tänne lukemaan? Minne me voidaan ne säilöä niin että ne myös säilyy? Niitä ei kuulemma saa hävittää. Nyt ne on siirretty toistamiseen pois remontin ja muuton tieltä sivuvintille, joka ei tosiaan ole ihanteellinen paikka millekään kosteuden- ja kylmänaralle. Lehdet painaa aika paljon, kun niitä on noinkin paljon. Sain pienet raivarit niitä raahatessa ees taas ja uhosin että jos minä niitä joudun edes kerran vielä siirtelemään, niin kannan ne tuohon pellolle, valelen bensalla ja heitän palavan tulitikun perään. Tunteeni lehtivanhuksia kohtaan ovat hieman ristiriitaiset.